Luulin
jo, että olen päässyt kaikesta yli. Uskoin siihen itsekin kirkkain
silmin, mutta nyt syysmyrskyjen saapuessa huomaa, ettei mikään ole
muuttunut. Melkeen vuosi sitten minuun iski samanlainen pakottava tarve
päästä vuodattamaan johonkin, mistä kukaan ei tunnista minua, olla vain
yksi surullinen tarina muiden joukossa. Tarinan surulliseksi tekee
kylläkin vain minun loputtoman huono itsetunto.. Ja syömishäriö.
"Historia" kuitenkin ilmeisesti vain toistaa itseään.
Vuosi
sitten kesällä ja syksyllä elin varmasti elämäni tähän mennessä
onnellisinta aikaa, olin jälkeen päin ajateltuna sitten kai oikeasti rakastunut
ja elämä hymyili. Kuitenkin kuitenkin meni samaa aikaa alamäkeen.
Kavereitteni ja pojan mielestäni loputtomat huomauttelut painostan
ja ulkonäöstäni menivät yli, vaikka eihän he sitä edes pahalla
tarkoittanut. En vain kestänyt, että nimeni tuntui lähinnä pojastakin
olevan "PALLO" tai "PALLERO". Kuitenkin, vaikka olin onnellinen, olin
myös onneton samaan aikaan. Ongelma oli kylläkin lähinnä pääni sisällä.
Kaikki kuitenkin muuttui kunnolla pahaksi vasta erottuani pojasta.
Koko loppu syksy ja talvi meni oksentaen ja itkien pojan perään.
Silloin oli helppo koittaa vaikuttaa omaan ulkomuotoon, muuhun ei
jaksanut panostaa ja ajattelin sen olevan ongelmani. Eniten halusin
tulla vain hyväksytyksi. Ainakin tämän kyseisen pojan hyväksyntä oli
hyvin tärkeää, sama se olinko sitten vain se "salarakas", kunhan vaan
edes nähtiin.
Sitten
tuli se raskaus. Keväällä maaliskuun lopulla.. Silloin varmasti olin
eniten loppu abortin jälkeen. Ei se sillon tuntunut kyllä oikeastaan
miltään, kaikki oli aivan samaa, en tuntenut oikeen mitä. Ehkä vähän
katkeruutta, se olikin surun lisäksi ainoa tunne jota minusta irtosi.
Kuitenkin kesällä ryhdistäydyin. Siitä asti mennyt melkeen hyvin,
kunhan ei mieti vain mennyttä vuotta. Pojankin melkeen unohdin. Tai
no.. En unohtanut, mutta olin niin katkera hänen päätöksistään ja
välillä tuntuu, että oikeasti VIHASIN häntä. Kesä tuntui mukavalta ja
tuntui, kun kaikki olisi kaikesta huolimatta melkeen normaalia. Edes
sairas painoni tarkkailu ei jatkunut, olin kai loppu pelissä niin
väsynyt kaikkeen, että en jaksanut panostaa edes siihen.
Joku
muutos tapahtui kuitenkin.. Kesällä oli taas uusia poikia, muutama.
Viime vuoden loppu syksystä ja talvella niitä oli paljon. Niin paljon
etten edes muista monta. Tunteita ei kuitenkaan ollut paljoakaan
pelissä. Kesällä mietinkin miten olin kyennyt siihen joskus, joka
viikonloppu uusi poika, vaikka ei voinut olla miettimättä vaan sitä
erästä. Kaipasin kuitenkin niin paljon hyväksyntää, oli pakko kai
nähdä, että kai kelpaan muille vaikken enää sille, ainakin sillä
hetkellä mietittynä, elämäni oikealle rakkaudelle. Kuitenkin, kesällä
erään sellaisen vanhan "hoidon" kanssa taas oli jotain pientä. En ollut
ennen tosissani miettinyt siitä pojasta mitään, perusherutushan se oli,
kaiken lisäksi itseäni nuorempi.. Kaikki oli kuitenkin entisellään,
vaikka ajatukseni ei enää keskittyneetkään siihen erääseen poikaan niin
täysillä. Osittain en vaan voinut antaa anteeksi hänen päätöksiään,
jättää mut nyt ihan yksin, kun kerroin raskausesta. Toisaalta eipä hän
paljon anteeksi antoa anellut. Hänellä oli uusi tyttö siinä vaiheessa
TAAS. Ensimmäinen tyttö, minun jälkeeni jota hän ei tullut pettäneeksi,
ainakaan minun kanssa. Hyvä ehkä niin..
Kuitenkin
keskityin muihin juttuihin, kun poikiin parhaani mukaan. Kuntoilu ja
ulkonäöstä huolehdinta oli taas siihen oiva keino. Rupesin käymään taas
spinningissä, pumpissa ja liikkumaan paljon ja alottaa ehkä taas hieman
sairaalloisen laihduttamiseni... Elokuussa rupesin käymään jumpassa 3-5
krt/viikossa ja lopulta nyt olenkin ostanut kuukausikortin, ja voin
käydä niin paljon, kun sielu sietää. Viittä kertaa enempää viikossa on
kuitenkaan turha käydä, sen tiedän itsekin.
Elokuussa
myös koulujen alettua taas, tuntui pahalta hetkellisesti miettien mitä
vuosi sitten oli tapahtunut ja miten koulut silloin alkoivat. Oli intoa
täynnä ja tuntui ettei mikään voisi rikkoa onneani, tutustuin sillon
myös tähän kyseiseen poikaan. Nyt ei ollut enää poikaakaan koulussa,
tunsin oloni yksinäiseksi, siltä oli tuntunut koko keväänkin kyllä.
Syksyllä vanhat muistot heräsivät kesän jälkeen taas pintaan. Olin
kuitenkin sujut ajatuksen kanssa, en halunnut enää häntä takaisinkaan.
Tämä eräs toinen poika valtasi entistä enemmän ajatuksiani, vaikka
olimme yhteyksissä oikestaan vaan netin kautta. Kesän jälkeen emme
olleet kertaakaan nähty, ja koitin uskotella itselleni, että en
tarvitse enää KETÄÄN uutta poikaa. Lopulta huomasin kuitenkin, että en
ajatellut tätä toista poikaa yhtään vaan tämä uudempi tulokas oli vain
mielessäni. Se tuntui positiiviselta. Kyllä hän antoi ymmärtää, että
kiinnostusta löytyisi siitäkin suunnasta, mutta toisaaltaan epäilys
painoi / painaa haluaako hän vain samaa, kun ennenkin, ei mitään
vakavampaa?
Viikonloppuna
näin häntä vihdoinkin, tosin vahingossa ja paikka oli niin otollinen,
kuin isot synttäri juhlat, joihin hänen en edes tiennyt tulevan.
Kuitenkin, hyvä, kun edes moikattiin, sanaakan ei vaihdettu.
Itsestänihän se kai oli kiinni, olen monesti tietämättäni tarkotuksella
vaikeastilähestyttävä ja mitä oisin voinut odottaa, kun ympärilläni oli
mahdollisemman monta kaveria ja näytin niin "varatulta" kuin
mahdollista.. Eihän hänellä ollut mahdollisuutta edes tulla puhumaan
tai mitään. Kuitenkin se meni yli, kun loppu illasta näinkin hänen
iskemässä jotain blondia. Itse aloitin koko tyhmän välttely kuvion,
mutta hetkellisesti tuntui, että päähajoaa. Asia on kyllä nyt
"puhuttu", siis miksi silloin illalla kävi kuin kävi, eikä se vaivaa.
Tajuan kyllä itsekin, että voisin käyttäytyä eritavalla, mutta tajuan
myös, että en voi odottaa tältä pojalta ehkä liikaa. Mutta ihana hän
on...
Kouluun
innostusta ei tunnu riittävän nyt. Ainoa mihin jaksaa panostaa on ehkä
vain se kuntoilu ja painonpudotus. Ja loputon haaveilu. Olen
tyytyväinen, että haaveitten kohde on tällä kertaa ihan eri sentään kun
vuosi sitten, mutta pelkään sortuvani taas pahemman kerran, jossei
tästä tule mitään. Kesästä asti on mennyt jo "liian hyvin" nyt tuntuu,
että suunta voisi olla enää vain alaspäin. Inhoan jo itsekin sitä,
kuinka sairaaksi tämä syömiseni on mennyt taas. Olen aina rakastanut
hyvää ruokaa, mutta toisaalta en tiedä mitään kamalampaa nyt. Tuntuu,
että ainut mitä tarvisin tällä hetkellä oisi parempi itsekuri.
Toisaaltaan tämä on ehkä ainoa syy miksen sentään laihduta itseäni
hengiltä. Kuitenkin tänään mikään ei pysynyt sisällä, eikä kyllä
melkeen mitään tullut syötyä, paitsi kavereitten pakottamana syöty
suklaapatukka ja siskon luona pastaa, jotka päätyivät vessanpöntöstä
alas heti kotiin päästyäni.. Pumpissa tajusin ekaa kertaa, kuinka
heikko olo voi olla, kun maha on aivan tyhjä. Mielestäni
laihduttamistapani ei ole ehkä niitä parhaita, tajuan itsekin että joku
tässä mättää. Tiedän jo kokomeksesta, että ei tästä hyvää seuraa.
Toisaalta tuntuu, että jos en tee tätä täysillä ei tämä edes hyödytä,
vaikka tyhmä tosin en ole ja tiedän, ettei se oikeasti niin mene..
Noin.
Olo ei oikeastaan ole parempi millään tavalla, kuin ennenkään tätä.
Epäilen, että ainakaan yksikään täysijärkinen ihminen ei tappavan
tylsää selitystäni vaikeista ihmissuhde kuvioista ja henkisestä
tasapainottomuudesta jaksa lukea. Mutta vuosi sitten, tosin eri
tunnuksilla tehty, vastaava vuodatus autto ja sillon tuntui ihanalta
jakaa ongelmansa muiden kanssa, kun tajusi ettei ole ainoa..
Itseänikin inhottaa ajatukseni puolikkaasta Mars delightissä laukkuni
taskussa. Puntarointi syönkö vai en. Huomaan itsekin, että enhän minä
edes koita tehdä tästä loppua.
Kommentit