Tuntuu taas, että jäätyisin. Kauhen kylmä vaan koko ajan, mutta ei tähän aikaan vuodesta ehkä ihan mitään toppatakkia voi laittaa.. Puolen tunnin päästä pitäisikin sitten lähteä lääkärille. Vasemman käden nivelet ovat taas tosi kipeät, eilen illalla oli oikea polvi. Toivottavasti tää edes selviäs joskus, että mikä on ongelmana. Reumakokeetkin varmaan otetaan, mutta toivon tän olevan vain jotain nivelien löysyyttä etc.
Ruokailukin olis sillon, kun olen siellä lääkärillä, joten voisi varmaan koittaa edes näkkileipää käydä syömässä ennen sitä.. Ei kyllä ole nälkä, mutta pakko syödä JOTAIN, että pysysin edes pystyssä..

Tuntuu turhauttavalta väsätä päivät pitkät flashilla jotain pelejä, joita en lopulta edes saa toimimaan. Välillä tuntuu siis kyllä, että olen ihan väärän alan koulutuksessa.. Tai ehkä olen vaan väärää sukupuolta, sekin tuntuu olevan jotenkin este. Ihan kun pojille koko juttu olis oikeasti jotenkin loogisempaa vaan, kuka tietää.

Väsyttäisi vaan ja haluisin koulun jälkeen kotiin vaan nukkumaan, mutta valitettavasti tiedän, että lupasin jo mennä kahville koulun jälkeen, sitten onkin klo 16 jo iltalukio ja sitten kotiin siivoamaan ja pitäisi koittaa tehdä koulujuttuja ja step alkaakin jo klo 19 kai. Tuntuu, ettei vetoa riitä muuhun, kun pakolliseen, vaan pakko edes yrittää. Huomenna onkin jo perjantai, mutta se ei paljo lohduta, kun miettii, että lupauduin vanhemmille lähteä heidän mukaan tonne landelle koko viikonlopuksi kai auttamaan niitä.

Luulin jo, että olen päässyt kaikesta yli. Uskoin siihen itsekin kirkkain silmin, mutta nyt syysmyrskyjen saapuessa huomaa, ettei mikään ole muuttunut. Melkeen vuosi sitten minuun iski samanlainen pakottava tarve päästä vuodattamaan johonkin, mistä kukaan ei tunnista minua, olla vain yksi surullinen tarina muiden joukossa. Tarinan surulliseksi tekee kylläkin vain minun loputtoman huono itsetunto.. Ja syömishäriö. "Historia" kuitenkin ilmeisesti vain toistaa itseään.

Vuosi sitten kesällä ja syksyllä elin varmasti elämäni tähän mennessä onnellisinta aikaa, olin jälkeen päin ajateltuna sitten kai oikeasti rakastunut ja elämä hymyili. Kuitenkin kuitenkin meni samaa aikaa alamäkeen. Kavereitteni ja pojan mielestäni loputtomat huomauttelut painostan ja ulkonäöstäni menivät yli, vaikka eihän he sitä edes pahalla tarkoittanut. En vain kestänyt, että nimeni tuntui lähinnä pojastakin olevan "PALLO" tai "PALLERO". Kuitenkin, vaikka olin onnellinen, olin myös onneton samaan aikaan. Ongelma oli kylläkin lähinnä pääni sisällä. Kaikki kuitenkin muuttui kunnolla pahaksi vasta erottuani pojasta. Koko loppu syksy ja talvi meni oksentaen ja itkien pojan perään. Silloin oli helppo koittaa vaikuttaa omaan ulkomuotoon, muuhun ei jaksanut panostaa ja ajattelin sen olevan ongelmani. Eniten halusin tulla vain hyväksytyksi. Ainakin tämän kyseisen pojan hyväksyntä oli hyvin tärkeää, sama se olinko sitten vain se "salarakas", kunhan vaan edes nähtiin.

Sitten tuli se raskaus. Keväällä maaliskuun lopulla.. Silloin varmasti olin eniten loppu abortin jälkeen. Ei se sillon tuntunut kyllä oikeastaan miltään, kaikki oli aivan samaa, en tuntenut oikeen mitä. Ehkä vähän katkeruutta, se olikin surun lisäksi ainoa tunne jota minusta irtosi. Kuitenkin kesällä ryhdistäydyin. Siitä asti mennyt melkeen hyvin, kunhan ei mieti vain mennyttä vuotta. Pojankin melkeen unohdin. Tai no.. En unohtanut, mutta olin niin katkera hänen päätöksistään ja välillä tuntuu, että oikeasti VIHASIN häntä. Kesä tuntui mukavalta ja tuntui, kun kaikki olisi kaikesta huolimatta melkeen normaalia. Edes sairas painoni tarkkailu ei jatkunut, olin kai loppu pelissä niin väsynyt kaikkeen, että en jaksanut panostaa edes siihen.

Joku muutos tapahtui kuitenkin.. Kesällä oli taas uusia poikia, muutama. Viime vuoden loppu syksystä ja talvella niitä oli paljon. Niin paljon etten edes muista monta. Tunteita ei kuitenkaan ollut paljoakaan pelissä. Kesällä mietinkin miten olin kyennyt siihen joskus, joka viikonloppu uusi poika, vaikka ei voinut olla miettimättä vaan sitä erästä. Kaipasin kuitenkin niin paljon hyväksyntää, oli pakko kai nähdä, että kai kelpaan muille vaikken enää sille, ainakin sillä hetkellä mietittynä, elämäni oikealle rakkaudelle. Kuitenkin, kesällä erään sellaisen vanhan "hoidon" kanssa taas oli jotain pientä. En ollut ennen tosissani miettinyt siitä pojasta mitään, perusherutushan se oli, kaiken lisäksi itseäni nuorempi.. Kaikki oli kuitenkin entisellään, vaikka ajatukseni ei enää keskittyneetkään siihen erääseen poikaan niin täysillä. Osittain en vaan voinut antaa anteeksi hänen päätöksiään, jättää mut nyt ihan yksin, kun kerroin raskausesta. Toisaalta eipä hän paljon anteeksi antoa anellut. Hänellä oli uusi tyttö siinä vaiheessa TAAS. Ensimmäinen tyttö, minun jälkeeni jota hän ei tullut pettäneeksi, ainakaan minun kanssa. Hyvä ehkä niin..

Kuitenkin keskityin muihin juttuihin, kun poikiin parhaani mukaan. Kuntoilu ja ulkonäöstä huolehdinta oli taas siihen oiva keino. Rupesin käymään taas spinningissä, pumpissa ja liikkumaan paljon ja alottaa ehkä taas hieman sairaalloisen laihduttamiseni... Elokuussa rupesin käymään jumpassa 3-5 krt/viikossa ja lopulta nyt olenkin ostanut kuukausikortin, ja voin käydä niin paljon, kun sielu sietää. Viittä kertaa enempää viikossa on kuitenkaan turha käydä, sen tiedän itsekin.

Elokuussa myös koulujen alettua taas, tuntui pahalta hetkellisesti miettien mitä vuosi sitten oli tapahtunut ja miten koulut silloin alkoivat. Oli intoa täynnä ja tuntui ettei mikään voisi rikkoa onneani, tutustuin sillon myös tähän kyseiseen poikaan. Nyt ei ollut enää poikaakaan koulussa, tunsin oloni yksinäiseksi, siltä oli tuntunut koko keväänkin kyllä. Syksyllä vanhat muistot heräsivät kesän jälkeen taas pintaan. Olin kuitenkin sujut ajatuksen kanssa, en halunnut enää häntä takaisinkaan. Tämä eräs toinen poika valtasi entistä enemmän ajatuksiani, vaikka olimme yhteyksissä oikestaan vaan netin kautta. Kesän jälkeen emme olleet kertaakaan nähty, ja koitin uskotella itselleni, että en tarvitse enää KETÄÄN uutta poikaa. Lopulta huomasin kuitenkin, että en ajatellut tätä toista poikaa yhtään vaan tämä uudempi tulokas oli vain mielessäni. Se tuntui positiiviselta. Kyllä hän antoi ymmärtää, että kiinnostusta löytyisi siitäkin suunnasta, mutta toisaaltaan epäilys painoi / painaa haluaako hän vain samaa, kun ennenkin, ei mitään vakavampaa?

Viikonloppuna näin häntä vihdoinkin, tosin vahingossa ja paikka oli niin otollinen, kuin isot synttäri juhlat, joihin hänen en edes tiennyt tulevan. Kuitenkin, hyvä, kun edes moikattiin, sanaakan ei vaihdettu. Itsestänihän se kai oli kiinni, olen monesti tietämättäni tarkotuksella vaikeastilähestyttävä ja mitä oisin voinut odottaa, kun ympärilläni oli mahdollisemman monta kaveria ja näytin niin "varatulta" kuin mahdollista.. Eihän hänellä ollut mahdollisuutta edes tulla puhumaan tai mitään. Kuitenkin se meni yli, kun loppu illasta näinkin hänen iskemässä jotain blondia. Itse aloitin koko tyhmän välttely kuvion, mutta hetkellisesti tuntui, että päähajoaa. Asia on kyllä nyt "puhuttu", siis miksi silloin illalla kävi kuin kävi, eikä se vaivaa. Tajuan kyllä itsekin, että voisin käyttäytyä eritavalla, mutta tajuan myös, että en voi odottaa tältä pojalta ehkä liikaa. Mutta ihana hän on...

Kouluun innostusta ei tunnu riittävän nyt. Ainoa mihin jaksaa panostaa on ehkä vain se kuntoilu ja painonpudotus. Ja loputon haaveilu. Olen tyytyväinen, että haaveitten kohde on tällä kertaa ihan eri sentään kun vuosi sitten, mutta pelkään sortuvani taas pahemman kerran, jossei tästä tule mitään. Kesästä asti on mennyt jo "liian hyvin" nyt tuntuu, että suunta voisi olla enää vain alaspäin. Inhoan jo itsekin sitä, kuinka sairaaksi tämä syömiseni on mennyt taas. Olen aina rakastanut hyvää ruokaa, mutta toisaalta en tiedä mitään kamalampaa nyt. Tuntuu, että ainut mitä tarvisin tällä hetkellä oisi parempi itsekuri. Toisaaltaan tämä on ehkä ainoa syy miksen sentään laihduta itseäni hengiltä. Kuitenkin tänään mikään ei pysynyt sisällä, eikä kyllä melkeen mitään tullut syötyä, paitsi kavereitten pakottamana syöty suklaapatukka ja siskon luona pastaa, jotka päätyivät vessanpöntöstä alas heti kotiin päästyäni.. Pumpissa tajusin ekaa kertaa, kuinka heikko olo voi olla, kun maha on aivan tyhjä. Mielestäni laihduttamistapani ei ole ehkä niitä parhaita, tajuan itsekin että joku tässä mättää. Tiedän jo kokomeksesta, että ei tästä hyvää seuraa. Toisaalta tuntuu, että jos en tee tätä täysillä ei tämä edes hyödytä, vaikka tyhmä tosin en ole ja tiedän, ettei se oikeasti niin mene..

Noin. Olo ei oikeastaan ole parempi millään tavalla, kuin ennenkään tätä. Epäilen, että ainakaan yksikään täysijärkinen ihminen ei tappavan tylsää selitystäni vaikeista ihmissuhde kuvioista ja henkisestä tasapainottomuudesta jaksa lukea. Mutta vuosi sitten, tosin eri tunnuksilla tehty, vastaava vuodatus autto ja sillon tuntui ihanalta jakaa ongelmansa muiden kanssa, kun tajusi ettei ole ainoa..
Itseänikin inhottaa ajatukseni puolikkaasta Mars delightissä laukkuni taskussa. Puntarointi syönkö vai en. Huomaan itsekin, että enhän minä edes koita tehdä tästä loppua.